Liisa Häkkisen etsintä alkoi 1990-luvulla.

  • Luin lehdistä ilmoituksia Pirkko Jalovaaran ja Seppo Juntusen tilaisuuksista otsikolla Jumala parantaa. Vaikka minulla ei ollut sairautta, kävin tilaisuuksissa. Näin, miten ihmisiä kaatui. Ihmettelin, mikä Pyhä Henki on, kuka Jumala on ja miten Jumalaan saa yhteyden. Mitään ei tuntunut tapahtuvan minulle.
  • Ennen kuin löysin uskon äärelle, olin lukenut kaikki löytämäni uskoontulokertomukset ja kaikki kirjastosta löytämäni hengelliset kirjat – ja myös henkiset kirjat.
  • Olin lukenut ja itkenyt; Jumala teki kauheasti työtä minun sisimmässäni.

Etsintänsä keskellä Liisa alkoi joogata. Sen myötä hän alkoi kiinnostua meditaatiosta, energiahoidoista ja chi kungista.

  • Luulin, että kun oikein mietiskelen ja keskityn, tajuan jotain maailmankaikkeudesta ja ymmärrän vähän Jumalastakin. Päättelin, että kokemani täytyy olla Jumalasta, koska se tuntui niin konkreettiselta.
  • Jumalaa minä etsin, Häkkinen toteaa.

Kotoaan Liisa löysi pienen punaisen Uuden testamentin. Hänen poikansa oli saanut sen gideoneilta heidän vieraillessaan pojan koulussa, Ruonalan ala-asteella Kotkassa. Kirja kulki kätevästi käsilaukussa. Kun töissä oli hiljaista, Liisa luki Uutta testamenttia.

Aikaa oli vierähtänyt etsinnän alkamisesta. Elettiin pitkällä 2000-luvun puolella.

  • Kolme, neljä kertaa ehdin lukea Uuden testamentin läpi. Jälkikäteen olen varma, että Jumalan sana varjeli ”vääriltä energioilta” ja muilta jutuilta.
  • Jossain vaiheessa tajusin, että Jeesus on oikeasti elänyt ja lukemani on totta. Ostin jopa kultaisen ristin merkiksi siitä, että haluan näyttää uskoni.

Liisan mies oli sairastunut vähin erin dementoivaan sairauteen ja Liisa oli jäänyt pois töistä miehensä omaishoitajaksi. Tytär ja toinen pojista oli tullut uskoon. Poika kysyi Liisalta:

  • Oletko uskossa ja uudestisyntynyt?
  • Kyllä minä olen aina uskonut, mutta mitä se uudestisyntyminen on? Liisa kertoo vastanneensa
  • Kyllä sinä sitten tiedät, kun se tapahtuu, poika vastasi.

Lokakuussa Seppo Juntunen oli jälleen Kymin kirkossa. Liisa päätti vielä yhden kerran mennä kirkkoon.

  • Halusin, että Pyhä Henki koskettaisi minuakin. Juntunen rukoili puolestani. Muut kaatuivat. Minä en. Mitään ei tuntunut tapahtuvan. Aloin itkeä.
  • Mene juttelemaan sielunhoitajan kanssa, Juntunen kehotti.

Liisa kertoi sielunhoitajalle, ”Rauskille”, elämäntarinansa.

  • Hei, kuule, ei sinun tarvitse kuin vastata yhteen kysymykseen: ”Kenen oma sinä olet?”
  • Kuulin itseni sanovan: ”Kristuksen oma.”

Reilun viikon päästä kirkkoreissusta Liisa oli koiran kanssa kävelyllä.

  • Kuin pulppuava lähde olisi kummunnut sisimmästäni: valtava ilo ja yliluonnollinen vapaus täyttivät minut. Kahleet olivat kirvonneet ja pelko oli pois. Tiesin, että Jeesus oli kuollut minun puolestani.
  • Siihen asti kulkemani tie näyttäytyi harmaana, mutta tie eteenpäin avautui kirkkaana. Avasin Raamattuni ja totesin, että täällä nämä kaikki ovat: ilo, rauha ja vapaus – ja tieto, että Jeesus on kuollut minun puolestani ja synnit ovat anteeksi annetut.
  • Ymmärrän, miksi tapahtui noin eikä siellä alttarilla. Hain niin kovasti kokemuksia. Nyt ymmärrän, että usko on lahja. Minun pyrkimykseni ja tekoni eivät vaikuta siihen, että saan lahjan, Liisa kuvaa tapahtunutta.

Myös Liisan edesmennyt mies ehti tulla uskoon ennen kuolemaansa.

  • Enhän minä olisi selvinnyt ilman uskon antamaa voimaa mieheni hoidosta ja kaikesta, mikä siihen liittyi. Sairastuin rintasyöpään samaan syssyyn.
  • Ennen leikkausta, pystyin ajattelemaan päivää kerrallaan. Se oli ihmeellinen kokemus. Sydämessäni oli valtava ilo.

Kun on kaikkein vaikeinta, Jumalan apu on kaikkein konkreettisin

Pin It on Pinterest